Menkää ja koittakaa levätä. Lämmittäkää sauna. Jos vaikka ruokakin maistuisi. Soitan kyllä heti, jos jotain muutosta tapahtuu.
Huone oli hiljainen. Siellä käydessäni katselin tuon miehen terävöitynyttä profiilia. Kasvojen juonteista näkyi elämä, hänen näköisensä. Hiljaisuutta leikkasi miehen raskas hengitys, vaivalloisuudestaan huolimatta vielä tasaisena. Televisio oli jäänyt auki, ja kanavalla soi musiikkia. En sammuttanut tv:tä, hän oli halunnut usein minun jättävän sen yöksi päälle. Käytävällä soi kello, minua kaivattiin toisaalla.
Tulen kohta takaisin, näytät nyt nukkuvan levollisesti.
Palasin hetken päästä huoneeseen ja aistin sen jo ovella. Kuolema oli melkein tässä, astui saranoita säästäen kanssani peremmälle. Jokaisella hengenvedolla mies luovutti osan itsestään kuolemalle, ja jokainen henkäys oli edellistä näkymättömämpi. Kiirehdin kansliaan soittamaan tyttärille.
Isän vointi on heikentynyt, kuolema on hyvin lähellä. Tulkaa heti, mutta ajakaa varovasti.
Tiesin heidän tulevan matkan takaa. Kiitin mielessäni siitä, että muut potilaat saivat nukkua tämän yön rauhallisesti. Kollegani sanoi vastaavansa kutsuihin. Siirsin tuolin miehen vuoteen viereen ja silittelin hänen kättään. Mietin miten paljaiksi kuolema meidät riisuu. Puhuin hänelle, kerroin tytärten olevan tulossa. Vähän väliä nostin katseeni ja tähysin Teiskontielle.
Tyhjää, ei vieläkään yhtään autoa. Tulkaa pian.
Olin työskennellyt jo pitkään kuolevien kanssa. Saattanut ihmisiä saattohoitokodissa ja heidän omissa kodeissaan. Nähnyt sairauden riuduttavan ja riipivän kaiken elämänvoiman, kokenut kuoleman olevan lopulta kuitenkin helpotus ja vapauttaja. Olin sanonut omaisille: "Antakaa rakkaallenne lupa lähteä", ja joskus kuiskannut kuolevalle: "Voit päästää irti, mene rauhassa." Mutta nyt, tämän miehen vierellä, sanoin jotain sellaista, jota harvoin sanon.
Jaksa vielä hetki, tytöt ovat kohta täällä. Mene pois kuolema, etkö voi odottaa yhtä hetkeä?
Äkkiä huoneen täytti sininen, kalvakka valo. Television tumma taustakuva oli muuttunut toiseksi, ja Samuli Edelmannin pehmeä ääni alkoi laulaa. "On niin kuin katoaisi illan hämärään..." Miehen hengitys tuntui voimistuvan ja tasaantuvan hetkeksi - aivan kuin hänkin olisi jäänyt kuuntelemaan tuota kaunista musiikkia. Hengitimme yhdessä, odotimme yhdessä. Ja sitten näin ne. Auton ajovalot, jotka heijastuivat tien pinnasta. Laulu vaimeni ja miehen hengitys muuttui jälleen.
Voi ei, ei nyt. Kestä vielä! Tulkaa nopeammin, juoskaa ovelle!
Kuulin, miten kollegani kävi avaamassa ulko-oven, ja samassa tyttäret olivat isänsä vierellä. Suljin huoneen oven perässäni ja katsoin oven lasin läpi, miten hellästi he ottivat isän kädet omiinsa. He saivat vielä tuntea viimeisen kerran elämän virtaavan isän kuluneissa kämmenissä, vaikkakin vain muutaman minuutin. Silti siinä hetkessä, kaikki oli lopulta hyvin.
