Rakkaudesta ihmiseen

Hoikka, pitkä mies lepää vuoteellaan ja katsoo lempeillä, tummilla silmillään tarkkaavaisesti minuun. Syöpäsairaus on värittänyt hänen kehonsa tumman keltaisella sävyllä, ja hänen poskipäänsä piirtyvät luisina ja terävinä valkoista tyynyliinaa vasten. Hän jaksaa vielä itse olla mukana aamutoimissa, ja yhteistyössä saamme haettua hänelle sellaisen kylkiasennon, jossa hän jaksaa olla hetken. Salakavala alivuokralainen, joka jättää huushollinsa päivä päivältä pahempaan kuntoon. Se hänen tautinsa on: kutsumatta kehoon asumaan asettunut, vuokrat maksamatta jättänyt.

Jaksatko vielä?

Koitan hellävaroen irrottaa dreenin suojana olevan sidoksen teippejä, ettei hauras ja väsynyt iho luovuttaisi ja repeäisi. Seuraan samalla ilmettä hänen kasvoillaan, etsien mahdollisia merkkejä kivusta tai muuten vaikeasta olosta. Hän on ummistanut silmänsä, ja hänen huulensa lepäävät levollisesti toisiaan vasten. Tiedän, että hän on kärsinyt kivuista, joita sairaus on hänen kehossaan synnyttänyt. Tiedän, että häneen on sattunut se, miten hän on joutunut jättämään itsensä minun ja toisten avun varaan. Tiedän, että hän on jo odottanut kuolemaa tulevaksi – se oli käynyt miehen hahmossa; tuttavan, ilmeisesti vuosia aiemmin kuolleen. Viime yönä se oli sanonut saapuvansa, niin hän oli kertonut yöhoitajille. Mies hengittää tasaisesti ja rauhallisesti. Kuolema taisi kuitenkin vielä erehtyä ovesta ja vieraili viereisessä huoneessa.  

Koitan tehdä tämän nopeasti, niin pääset sitten takaisin selällesi. Sattuuko nyt johonkin?

Hän pudistaa hiljaa päätään ja sanoo, ettei minun tarvitse pitää kiirettä. Kivun, kärsimyksen ja väsymyksen keskelläkin hän on pyyteetön ja ystävällinen. Kun saan tehtäväni loppuun, avustan hänet jälleen selkäasentoon. Kohennan hänen tyynyään, ja hän tarttuu viileillä ja ohuilla sormillaan käteeni. Tunnen hentoisen silityksen kämmenselässäni. Hän huulilleen nousee heikko hymy ja hän kuiskaa: ”Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä minulle.” Vastaan hänen hymyynsä, hänen kättään hellästi puristaen.

Mitä muuta sinulle voisi olla?

Sitten hän vaipuu jälleen johonkin toiseen todellisuuteen. Hän on hetkittäin tässä, mutta enimmäkseen jo jossain muualla. Hajanaisuuden huntu on kietoutunut hänen ylleen, ja hän puhuu asioita, joiden yhteyksiä meidän muiden on vaikea ymmärtää. Niin kuin moni muukin kuoleva, hän kyselee aikatauluista. Joskus se on juna, joskus se on linja-auto. Lähteminen on aina sen ytimessä. Tänään se on kuitenkin muutto. En osaa vastata, joko hänen uusi asuntonsa on remontin jälkeen muuttovalmis. Tyydyn sanomaan, että asunto on varmasti hänelle valmiina sitten, kun sinne on aika siirtyä. Siihen asti hän saa asua täällä, ja me pidämme hänestä huolta. Hän kiittää, ja sanoo kaipaavansa nyt hetken lepoa. Ennen kuin suljen oven takanani, ehdin vielä kuulla miten hän jäi miettimään, kenelle Jeesus tarjosi viimeisen ehtoollisen.
 

 

Toisinaan lähestyvä kuolema kippaa elämämme palapelin palaset pieneen pussiin ja pyöräyttää ne monta kertaa ympäri. Se antaa palasten valua kasalle saattohoitokodin pyökinväriselle yöpöydälle ja kääntää tiimalasin ympäri. Hiekka valuu ja vähenee vääjäämättä. Sormet eivät suostu poimimaan oikeita paloja ja osa voi putoilla lattiallekin. Useimmiten kuolema ehtii palata ennen kuin palapeli on saatu ehjäksi, ja niin ihminen joutuu lähtemään hajotettuna. Palasia jää joskus puuttumaan tai niiden järjestys osoittautuu vääräksi. Elämän viimeiset päivät voivat täyttyä hapuilusta ja pakonomaisesta tarpeesta pysyä liikkeessä. Ehkä se on keino, jolla kuoleva yrittää saada elämänsä kuvan jälleen ehjäksi ja kokonaiseksi. Noissa hetkissä ihmisen hauraus ja haavoittuvuus on suurimmillaan. Ja noissa hetkissä ihminen tarvitsee kaikkein eniten toista ihmistä.

Saattohoidossa vaaditaan valtavasti ja vahvaa osaamista. Lääketieteellistä, hoidollista, vuorovaikutuksellista, moniammatillista ja paljon, paljon muutakin. Mutta saattohoidossa tarvitaan myös kutsumusta. Se ei ole työtä, jota voisi tehdä vain leipätyönä, antamatta itseään sille. Olen kokenut lukemattomia kertoja sen lämmön, joka tulvahtaa kaikkialle, kun kohtaan tuon lempeän miehen kaltaisen potilaan. Elämän rikastuttaman ja sairauden haurastaman. Olen näiden vuosien varrella käynyt läpi kaikkien tunteiden tuhannet sävyt potilaiden kanssa. Suojelunhalun, hellyyden ja hoivan kantapäillä iholleni on myös koittanut hiipiä pelkoa, ahdistusta ja suuttumusta. Potilaiden hersyvän huumorin ja saunan lauteilla laulaman laulun kanssa kättä vääntävät elämättä jääneen elämän kirvoittamat katkeruuden kyyneleet.

 Ja kysymykset siitä, olenko ollut riittävän hyvä, jotta kelpaisin edes kuolemalle.

Joskus elämän ainoa tarkoitus näyttäytyy kuoleman valokeilassa. Ihminen, joka on rikottu jo lapsena, ei pysty eheytymään ilman toista ihmistä. Niinpä ilman rakkautta hän ajautuu satuttamaan itseään kerta toisensa jälkeen, aina uudelleen ja uudelleen. Väkivallan, hyväksikäytön ja rakkaudettomuuden haavat jäävät vuotamaan eivätkä arpeudu. Parantumaton, kuolemaan johtava sairaus on silloin kuin Grande Finale. Odotettu loppukohtaus, jossa pääosan esittäjä on kerrankin parrasvaloissa. Tuonelan näyttämöllä, elämän itsensä raiskaamana.

Te ette itse näe sitä rakkauden määrää.

 

Niin sanoi omahoitajalleen nainen, jonka koko historia oli ollut kävelyä lasisella kadulla. Katu oli lyöty sirpaleiksi jo aivan nuorena tyttönä, ja hän oli taivaltanut paljain, verisin jaloin. Kaatunut polvilleen, kun kantapäät eivät enää kestäneet askeleiden iskuja lasimurskan päällä. Ja viimein raahautunut loppumetrit kyynärpäidensä varassa. Hän tuli saattohoitokotiin kauttaaltaan verillä, odottamaan täysin merkityksettömäksi kokemansa elämän loppua. Arvoton, viallinen, turha. Niin hän kuvasi itseään. Miten ihminen voisikaan oppia rakastamaan itseään, jos ei ole koskaan saanut tuntea rakkautta? Niiden muutaman viikon aikana, jotka hän vietti saattohoitokodissa, hän sai kuitenkin kokea jotain. Häntä arvostettiin ja kohdeltiin kunnioittavasti. Hänen toiveitaan kuultiin ja hän sai viimein levätä vailla pelkoa siitä, että nukkuessa painajaisten lisäksi päälle käyvät pahaa haluavat ihmiset. Hän alkoi hymyillä ja hän alkoi nauraa. Hänen jalkojaan hierottiin ja hän sai tuntea puhtaiden liinavaatteiden raikkaan tuoksun. Ennen kuolemaansa hän sai vihdoin sen, mistä oli aiemmin jäänyt paitsi. Hän kertoi kokevansa, että häntä ei ole koko hänen elämänsä aikana rakastettu lähellekään niin paljon, kuin kahden saattohoitokodissa vietetyn viikon aikana.

Silloin saatoimme sanoa onnistuneemme.  Olimme tehneet työtämme rakkaudesta ihmiseen.

 

 

 

Sadan seinän taa

Joku on joskus määritellyt sarkastisesti elämän olevan kuolemaan johtava sairaus. Tässäkin määritelmässä on totuuden siemen - onhan kuolema ainoa asia, jota emme voi loputtomasti paeta. Se saavuttaa väistämättä jokaisen meistä, hiipii oman aikataulunsa mukaan jokaisen iholle. Joko läheistemme kautta tai viimeistään silloin, kun joudumme itse kasvokkain kuoleman kanssa. En osaa sanoa, kuinka monta kuolemaa olen nähnyt tai kuinka monta kuolinhetkeä olen elänyt läpi potilaiden ja heidän läheistensä kanssa. Mutta niitä hetkiä on ollut monta. Olen kohdannut elämässäni kuoleman kuitenkin myös toisessa roolissa. Olen ollut itse se, joka yrittää pitää itseään koossa. Olen ollut se, joka tarvitsee lohdutusta ja tukea kuolevaa läheistä saattaessaan. Olen kokenut sen hyisen syysmyrskyn lailla päälle hyökkäävän avuttomuuden, kun ainoa asia mitä voi tehdä, on vain olla. Olla ja odottaa.

            "Huhtikuu raapii railoja jäähän

             Tänään et muista nousta vuoteestas
             Postisi poimin, kun sisään astun
             Pimeys seisoo siellä, tuijottaa"

Minä olin isän tyttö. Se mystinen tunneside, joka lähes poikkeuksetta syntyy isän ja tyttären välille, eli vahvasti myös minun ja isäni välillä. Isä oli tavallinen, työväenluokan suomalainen mies. Rekkamies, juro ja ehkä hiukan mörökölli. Tunteista ei puhuttu, mutta lapsuudesta mieleeni on piirtynyt monta hetkeä, kun isä istui vuoteeni vieressä minun sairastaessani ja hänen silmissään kiilsivät huolen kyyneleet. Kun teini-ikäisenä pyysin kyytiä raviradalle, oli vastauksena aina epämääräinen murahdus, mutta silti joka kerralla hän painoi ennen iltaravien alkua kuluneen lippalakkinsa päähänsä ja kysyi: ”No, ollanko sitä lähdössä vai ei?” Olen aina ollut erittäin läheinen äitini kanssa, mutta äiti oli se, joka saneli sääntöjä ja piti järjestystä yllä, vaikka sen rakastavasti ja lempeästi tekikin. Aivan kuten äitien kuuluukin. Ja aina kun äidiltä tuli kieltävä vastaus johonkin pyyntööni, kipitin isän luokse. Lopputulosta ei liene vaikea arvata. On ollut hauskaa huomata saman kaavan toistuvan nyt omassa perheessäni - meillä asuu myös seuraavan polven isän tyttö.

 

Vanhemmillani oli 17 vuotta ikäeroa. Isäni eläköityi huomattavasti äitiäni aiemmin, ja hän viettikin paljon aikaansa omakotitalomme rakennustyömaalla. Pikkuhiljaa huomasimme isän toistavan samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen, ja kohta jouduimme toteamaan hänen sairastuneen etenevään muistisairauteen. Niin kuin muistisairaat yleensäkin, hän oli taitava peittelemään omaa muistamattomuuttaan, ja saattoi käyttäytyä joskus hyvinkin aggressiivisesti taudin ottaessa yliotetta hänen minuudestaan. Äitini jatkoi hoitajan työssään vanhainkodilla ja pohdimme usein sitä, miten voimme turvata isän hyvinvoinnin ja kotona selviytymisen mahdollisimman pitkään. Koin jatkuvasti vahvaa syyllisyyttä siitä, etten pystynyt olemaan enemmän äitini tukena ja apuna noissa hetkissä. Jaoin sydämessäni saman huolen ja saman pelon isän tulevaisuudesta.

           "Kun lähdet luisumaan

            sua koitan kurkottaa
            Nään kuinka pelkäät
            Nuo tuulet tyhjentää
            sut pelkät kuoret jää
            Et ole täällä ollenkaan"

 

Muistihäiriön lisäksi teimme äidin kanssa isälleni COPD-diagnoosin paljon ennen lääkäreitä, olihan isä ollut enemmän kuin ahkera tupakkamies koko elämänsä ajan. Hengenahdistus lisääntyi käsi kädessä muistin heikkenemisen kanssa, ja äitini joutui sietämään valtavaa epävarmuutta aina ollessaan töissä. Hän ei voinut koskaan tietää, mikä häntä odotti kotiin palatessa. Isä oli aina inhonnut sairaaloita, ja toivoimme, ettemme joutuisi turvautumaan siihen vaihtoehtoon, että isä joutuisi laitoshoitoon. Lopulta keuhkotilanne eteni siihen pisteeseen, että isä jäi Tays:n keuhko-osastolle happirikastinhoidon aloittamista varten. Kotiutustakin oli suunniteltu seuraavalle viikolle, ja minä olin selvitellyt nestehapen kustannuksia, jotta vanhempani pystyisivät viettämään vielä seuraavaa kesää sähköttömällä kesämökillään. Kunnes sitten tuli tieto.

Isän tila on romahtanut. Molemminpuoleinen keuhkoembolia. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tuo sitkeä mies oli vielä onnistunut kiipeämään vuoteensa laitojen yli, ja hoitajat olivat löytäneet hänet lyyhistyneenä wc:n lattialta.

Opetin tuona keväänä TAMK:ssa sairaanhoitajaopiskelijoita, ja olin ottanut uutena haasteena vastaan myös opetusta englanninkielisessä ryhmässä. Näen yhä edessäni tietokoneen näytön, jonka kuva on epätarkka. Se on samea, koska kyynelten verho on laskeutunut näkökenttäni eteen. Kuulokkeissani Martti Saarinen laulaa siitä, millaista on, kun toinen lipuu hiljaa saavuttamattomiin sadan seinän taa. Yritin valmistella sunnuntaipäivänä pirttipöytämme ääressä luentoa otsikolla ”pulmonary embolism”. Turtuneissa aivoissani takoi vain kysymys siitä, miksi elämällä pitää olla niin irvokas ja huono huumorintaju, että joudun luennoimaan samasta asiasta, jonka vuoksi isäni kävi parhaillaan kamppailua elämästään.  Mutta koska minä selviydyn ja teen aina sen, mitä olen luvannut, suljin lopulta koneen ja laitoin uudet luentoslidet sisältävän muistitikun laukkuuni. Soitin äidille.

Mikä siellä on tilanne? Pitäisikö meidän mennä yöksi? Ok, soitellaan sitten aamusta. Koita nukkua, olet rakas.

Aamulla äiti soitti. Osastolta oli tullut puhelu, nyt kannattaisi lähteä sairaalaan. Lähdin ajamaan sekasortoisin ajatuksin kohti kaupunkia. Onko tämä nyt tässä? Ehdinkö vielä? Ja tänään olisi hygieniapäivä ja minun pitäisi olla Hatanpäällä opiskelijoiden kanssa. Ja käsihygienian testaamiseen käytetty musta laatikko oli tietysti juuri minun autoni perässä. Pääni hajoaa, en kestä enää. Onko aina pakko selviytyä ja jaksaa? Soitin matkalla kollegalleni, joka oli heti tukenani ja lupasi ottaa päivän haltuunsa.

Käyn osastolla ja vien sitten laatikon opiskelijoille  Hatanpäälle. Mulla on fiksu ryhmä, he pärjäävät kyllä siellä ilman opettajaakin. Tuhannet kiitokset, en tiedä miten...

Sitten ääneni sortui.

Auto parkkiin ja puolijuoksua osastolle. Olin siellä ennen äitiä, ja kun kiskaisin potilashuoneen oven auki, näin heti, että ikkunapaikalla vuoteessaan lepäävä isäni oli kuolemassa. Hänen kasvoillaan oli kaksoispaineventilaattorin maski ja hän näytti vihreässä laitospyjamassaan niin kovin sairaalta ja väsyneeltä. Minun vahva isäni. Miten ihmisestä voikaan tulla noin hauras ja pieni?  Paikalla oli myös lääkäri ja häntä avustamassa hoitaja. Lääkäri koitti kaivaa isäni heikoista suonista astrup-näytettä. Ajattelin, että valtimoissa on tuskin minkäänlaista sykettä enää. Menkää pois, antakaa isän olla! Lääkäri totesi hämmentyneenä, että ehkä tässä tilanteessa tällä arvolla ei enää ole merkitystä. Katsoin häntä kyynelsilmin ja totesin hiljaa, ettei todellakaan ole. Älkää kiusatko isää enempää, annetaan hänen kuolla rauhassa. Äiti tuli pian paikalle. Meidän ei tarvinnut sanoa sitä ääneen, tiesimme molemmat, että luopumisen aika oli tullut.

         "Sadan seinän taa

          sua kutsutaan
          Millainen on maa
          minne joudutkaan
          Sadan seinän taa
          katsees katoaa
          Aion odottaa
          kunnes naurat taas"

Yliopistollisen sairaalan akuuttiosaston potilashuoneen ei kuuluisi olla kuolevan ihmisen paikka. Huone oli ahdas, ja viereisen vuoteen iäkäs herra katseli kummeksuen meitä, kun vedin verhoja isäni vuoteen eteen. Ilma kävi pian paksuksi ja tiheäksi, mutta ikkunaakaan ei voinut avata. Tuolit olivat todella epämukavat ja tilanpuutteen vuoksi mahduimme vain vaivoin isän vuoteen viereen. Soitin veljelleni. Jos haluat nähdä isän vielä, niin tule niin pian kuin pääset. Halasin äitiä ja lähdin juoksujalkaa autolle. Ulkona paistoi aurinko ja toukokuun alku tuoksui vahvasti keväälle ja kaikelle uudelle. Tuona päivänä en kuitenkaan nähnyt hiirenkorvien lempeää vihreyttä tai tuntenut auringon hellivää lämpöä. Minä palelin. Puristin auton rattia ja palelin. Sisältä ja ulkoa. Hatanpäällä selitin nopeasti tilanteen opiskelijoilleni ja eräs heistä halasi minua lähteissäni. Koita jaksaa, me hoidetaan homma täällä. Muistan ajatelleeni silloin, miten hyvä hoitaja tuosta tytöstä vielä tulisi. Painoin kaasun pohjaan ja rukoilin, että ehtisin vielä.

 

Palatessani osastolle isäni veljen vaimo oli tullut myös käymään. Hän oli ollut aina välillä hoitamassa isääni, kun äitini oli tehnyt muutamia lomamatkoja. Isällä oli ollut aiemmin keväällä selkeä hetki, ja hän oli kertonut setäni vaimolle kuolevansa pian. Hän oli tiennyt sen jo paljon meitä aiemmin, vaikka olivathan pitkä sairaus ja etenevät oireet valmistaneet myös meitä väistämättömään. Veljeni tuli isän vierelle, hiukan hämillisen oloisena. Eihän hän ollut koskaan ennen nähnyt kuolevaa, toisin kuin äitimme ja minä. Veljeni oli kuin toisinto isästäni, karski rekkamies, jonka kovan ulkokuoren alla on kuitenkin jotain käsinkosketeltavaa herkkyyttä. Tiedän, että hänelle ei ollut helppoa katsoa isää – hänen haurauttaan, sinertäviä huuliaan ja ummistettuja silmiään. Ja ennen kaikkea hänen heikkouttaan. Minuun sattui. Ei ehkä niinkään isän vuoksi, koska tiesin kuoleman olevan tässä kohden enemmän pelastaja kuin mitään muuta. Minuun sattui se tuska, joka näkyi veljeni kasvoilla. Minuun sattui se lohduttomuus, jolla äitini itki vieressäni. Minuun sattui ajatus siitä, että tyttäreni mennettäisi vaarinsa. Vaarin, jonka selän taakse hän oli pikkutyttönä kömpinyt nukkumaan ja antanut isälleni sellaisen onnentunteen, jonka hän muisti vielä pitkään muiden asioiden jo pyyhkiydyttyä unohduksiin. Setäni vaimo toivotti isälle hyvää matkaa ja kiitti kaikesta menneestä lähtiessään töihinsä. Hoitaja kävi välillä huoneessa.

Onko teillä kaikki hyvin täällä, tarvitsetteko jotain? Kyllä me pärjäämme, kiitos. Soitetaan kyllä sitten.

Isän hengitys kävi koko ajan pinnallisemmaksi ja hänen lihaksensa pinnistelivät viimeisillä voimillaan estääkseen elämää karkaamasta väsyneestä ruumiista. Hänen jalkansa olivat lautumilla ja sormensa sinersivät. Kun näin, että hän hengittää viimeisiä hengenvetojaan, irrotin maskin hänen kasvoiltaan ja sammutin kaksoispaineventilaattorin. Mene kaikessa rauhassa. Rakastamme sinua. Kiitos kaikesta. Muutama raskas henkäys ja sitten hänen kasvoillaan käväisi se ilme, jonka olin nähnyt niin usein ennenkin ollessani kuolinhetkessä läsnä. Aivan kuin hän olisi vielä viimeisen keraan koittanut haukata ison määrän ilmaa. Ja sitten oli vain hiljaisuus. Ei mitään muuta. Katsoin ranteeseeni.

Kuolinaika 7.5.2012 klo 11.27.

Käänsimme äidin kanssa hänet varovasti selälleen ja pyyhin hänen takkuisesta parrastaan pois suusta valunutta tummaa verta. Halasimme toisiamme. Surun ja lohduttomuuden keskelläkin häilyi hentoinen helpotus siitä, ettei isän tarvinnut kärsiä pidempään. Kävelin hoitajien kansliaan ja kerroin isän kuolleen. Hoitajat katsoivat minua hölmistyneinä, kun kysyin missä heillä olisi exitus-settejä.

 Niin, haluamme äidin kanssa pukea isän. Me tiedämme kyllä, miten se tehdään.

Lääkäri kävi huoneessa toteamassa kuoleman. Hän tuntui olevan enemmän hämillään kuin me, ja esitti muodollisen osanottonsa. Tunsin melkein hienoista sääliä häntä kohtaan. Mukana ollut hoitaja tuli viereeni ja rutisti minua hartioista. Pärjäättekö varmasti tässä? Vakuutettuani hänet siitä, että selviämme, hän jatkoi muihin töihinsä. Veljeni siirtyi kauemmaksi siksi aikaa, kun riisuimme isän. Hänen vartalonsa sinersi kauttaaltaan. Tieto siitä, että vainajan alle laitettavan paperilakanan täytyy olla niin jäykkä, että se kestää nostamista, ei saanut minua inhoamaan yhtään sen vähempää sitä kylmää rapinaa, joka tuosta lakanasta lähtee. Hetken päästä isä lepäsi tuon lakanan päällä ja hänen yllään oli valkoinen paperipaita. Hänen kasvoiltaan oli paennut lähes kaikki väri, mutta siitä huolimatta hän näytti lempeältä ja levolliselta. Enää ei ahdista eikä koske mihinkään. Ja vaikka olimme luopuneet siitä vanhasta isästä jo vuosia aiemmin muistisairauden vuoksi, tuntui lamaannuttavan lopulliselta vetää valkoinen lakana hänen kasvojensa yli. Noiden kasvojen, joihin vuodet olivat piirtäneet omat jälkensä. Kasvojen, jotka olivat loistaneet ylpeyttä, kun koulun kevätjuhlissa noudin stipendiä. Kasvojen, jotka olivat olleet huolesta synkkänä, kun minulla oli ollut elämässäni vaikea vaihe. Kasvot, joiden kanssa minulla oli koko elämäni mittainen historia.

Lähdimme osastolta, veljeni töihin ja minä äitini kanssa hoitamaan käytännön asioita. Hautaustoimistoon ja seurakuntaan. En aamulla kotoa lähteissäni osannut aavistaa, että samana päivänä ansioluettelooni lisättäisiin tittelinä hautapaikan haltija. Kun lopulta pääsin illansuussa kotiin, jokainen soluni tuntui olevan täysin turta. Voiko ihminen itkeä itsensä kuiviin? Tunsin kuitenkin vielä jotain, kun hautasin kasvoni mieheni olkapäätä vasten hänen sulkiessaan minut syliinsä. Ymmärsin, että elämä jatkuu ja olin kiitollinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.

Järjestimme hautajaiset melko pian – vain kaikkein lähimpien läsnäollessa. Kannoin enemmän huolta äidistäni ja hänen jaksamisestaan kuin omasta selviytymisestäni, kokihan äiti kuitenkin konkreettisen yksinäisyyden jatkaessaan elämäänsä heidän asunnossaan ilman isää. Muistan miten menimme naisporukalla vanhempieni mökille kesäkuun alussa. Äiti, minä ja tyttäreni. Se oli ensimmäinen kerta isän kuoleman jälkeen. Äitini nukkui omassa makuuaitassaan ja me nukuimme tyttäreni kanssa mökin tuvassa. Mökki oli ollut isälle rakas paikka, siellä hän oli aina nauttinut olostaan. Ehkä siksi en ollut lainkaan hämmentynyt, kun aikaisin aamulla herätessäni isäni seisoi tuvan ovella. Hän katseli oven ikkunasta ulos. Kävelin ääneti hänen viereensä niin, että käteni kosketti hänen kättään. Aurinko oli alkanut kiivetä töihinsä taivaalle ja mäntymetsikkö siivilöi valonsäteitä. Järvi oli syvänsininen ja tyyni. Silloin huomasin jään. Mustikanoksat ja suopursut sekä sammalmättäät olivat kaikki valkoisen, vahvan kuuran peitossa. Koko maa hehkui miljoonin ja taas miljoonin timantein, kun aurinko leikitteli varpujen päällä lepäävällä jääriitteellä. Olin hämmentynyt, koska kuura oli kiivennyt myös puiden kaarnaa pitkin ylöspäin, mutta vain vajaan metrin verran. Muuten kaikki näytti siltä, kuin kesäkuisena aamuyönä kuuluukin. Maisema oli häikäisevän kaunis, ja epätodellisuudessaankin jotenkin niin todellinen. Katselimme hetken tuota taianomaista näkyä. Aamuaurinko sai isäni kasvot hehkumaan terveinä ja hyvinvoivan näköisinä. Hän kääntyi katsomaan minua ja hymyili silmillään. Sitten hän käänsi katseensa takaisin ulos ja kuulin sanat.

Kyllä se jää vielä sulaa. Usko pois.

Kun sitten havahduin hereille, aamu oli jo pitkällä. Äiti oli tullut keittämään kahvia mökkiin, ja ihana tumma tuoksu hätisti loput unenrippeet silmistäni. Tyttäreni tuhisi vielä tyytyväisenä unissaan omassa vuoteessaan. Oloni oli levollinen ja rauhallinen - ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen tunsin ehkä jopa höyhenenkevyen hipaisun onnea.

Jää oli alkanut jo sulaa.

 

 

 

 

Martti Saarinen: Sadan seinän taa

 

Kyllä maailmassa on kuitenkin vielä rakkautta

Seisoimme illalla Hoitokodin ruokasalin edessä käytävällä, puolisonsa meillä marraskuussa saatellut omainen, terveydenhoitajaopiskelijani ja minä. Olimme viettäneet juuri reilun tunnin pääaulassa yli kymmenen muun Hoitokodilla kolme kuukautta aiemmin läheisensä kuolemalle luovuttaneen omaisen kanssa. Talvipuutarhan altaan reunalle sytytettyjen tuikkujen hentoina lepattavat liekit olivat piirtäneet silmiimme kuvan toisaalta elämän hauraudesta, mutta myös siitä valosta ja lämmöstä, jolla menetettyjen rakkaidemme muisto meitä lohduttaa. Avasin ruokasalia vastapäätä olevan, nyt tyhjän, huoneen oven. Saman oven, jonka kahvaan tämä omainen oli tarttunut lukuisia kertoja tullessaan puolisonsa vierelle Hoitokodille. He olivat jakaneet elämästään 45 vuotta yhdessä, ja tässä huoneessa nuo vuodet olivat päättyneet. Astuimme peremmälle. Hänen silmänsä kostuivat, mutta hän hymyili.

Ihan samaltahan täällä näyttää. Jaa, tuo taulu on kyllä uusi. Ja radiokin on tuolla nurkassa. Kyllä meidän oli hyvä olla täällä.

Viivyimme hetken huoneessa ja palasimme sitten käytävään. Kun parantumaton sairaus kulkee seuralaisena usean vuoden ajan, se riuduttaa väistämättä kuolevan itsensä lisäksi myös heidän läheisiään. Kuoleman läheisyys pakottaa usein omaisen tunteiden trapetsille, jossa joutuu tasapainoilemaan rakkaastaan kiinnipitämisen ja luopumiseen suostumisen sekä oman uupumuksen ja lopulta kuoleman odottamisenkin keskellä. Eikä sillä trapetsilla ole turvaverkkoa, se on vapaa pudotus. Omia tunteitaan ei voi tietää, ennustaa tai ymmärtää ennen kuin ne kokee. Se on kuitenkin pudotus, josta valtaosa päätyy jaloilleen. Laskeutuminen sattuu varmasti, se täräyttää meidän jokaista soluamme. Mutta jonkin, ennalta määrittelemättömän ajan jälkeen voimme kuitenkin todeta seisovamme, päivä päivältä enemmän pystypäin. Niin hänkin seisoi, ryhdikkäänä ja levollisena, vaikka surun ja luopumisen viima olikin ahavoittanut hänen kasvojaan. Puhuimme tovin monista Hoitokotiin liittyvistä muistoista ja hän haastatteli opiskelijaani tämän kokemuksista harjoittelun aikana. Olimme hetken hiljaa ja katsoimme illanhämyssä enää vain vaivoin ikkunan läpi erottuvaa metsämaisemaa. Sitten hänen hymyili. Lempeästi.

Kyllä maailmassa on kuitenkin vielä rakkautta.

Hän oli kysynyt minulta aiemmin samana iltana, miten jaksamme tätä työtä. Hän oli ihmetellyt sitä, miten kaikki ovat niin ystävällisiä ja alttiita auttamaan. Sitä minäkin olen monesti miettinyt. Mikä meitä tähän työhön vetää? Mikä saa ihmisen asettamaan itsensä jatkuvasti alttiiksi kuoleman läsnäololle ja elämän rajallisuuden käsittämiselle? Miksi haluamme toistuvasti nousta seuralaiseksi siihen laivaan, joka seilaa luopumisen ja repivän surun ristiaallokoissa? Siihen alukseen, joka tekee matkaa meressä, jossa vastaranta on määrittämättömän matkan ja ajan päässä.

Kuolema kun ei ole aina kaunista. Se ei ole vain hiljaista, harmonista musiikkia, lempeää jakamista tai kukkaporttien aukeamista – se on toisinaan raadollista ja raakaa niin kuin elämä itsessäänkin. Kuoleminen ei ole helppoa, etenkään kuolevalle itselleen. Se on rankka urakka, jossa palkasta ole takeita, vain lopputuloksesta. Kun kuolevan voimat alkavat ehtyä, me hoitajat olemme se varageneraattori, joka turvaa mahdollisimman inhimillisen ja potilaan itsensä näköisen elämän säilymisen kuolemaan asti. Me olemme jalat, jotka eivät kanna. Me olemme kädet, jotka herpaantuvat. Me olemme suu, joka ei jaksa enää lausua sanoja läheisille. Niitä sanoja, joita kipeimmin siinä hetkessä haluaisi kuulla.

Olet tärkeä ja rakas. Minun on ollut hyvä olla kanssasi. Kiitos kaikesta. Pidäthän huolta itsestäsi.

Saattohoito ei ole vain emotionaalisesti ja henkisesti haastavaa, vaan se on myös äärimmäisen fyysistä työtä. Kuolevalle jokainen hetki on elintärkeä, koska jokainen tilaisuus voi jättää toistumatta. Ja juuri se on syy siihen, miksi haluamme toteuttaa näiden ihmisten toiveita. Meille ehkä sinänsä pieniä, mutta heille sitäkin merkityksellisempiä. Avustamme tuoliin istumaan, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. Minä jaksoin vielä, minä kykenin vielä! Ja teemme sen uudelleen, ehkä montakin kertaa työvuoron aikana. Miksi? Koska hallinnan tunteen säilyminen edes jollain tasolla auttaa kuolevaa selviytymään ja jaksamaan omaa, vääjäämättä etenevää kuolinprosessiaan. Ja koska samalla välitämme rakastaan saattaville läheisille viestiä siitä, että kunnioitamme ihmistä ja ihmisyyttä. Että heille kaikkein tärkein on tärkeä myös meille. Ja koska saattohoitajina tiedämme kaikessa riittämättömyydessämmekin pystyvämme olemaan edes hiukan avuksi. Lievittämään kipua ja kärsimystä, jakamaan muistoja ja ehkä toteutumattomaksi jääviä haaveita.

Ja etenkin koska saattohoito ei todellakaan ole pelkkää surua tai itkua, ei pelkkää kuolemaa. Se on ennen kaikkea elämää. Se on valtavan paljon hymyä, huumoria, naurua, kutittavaa odotusta ja lämpimiä halauksia. Se on Fazerin sinistä tai tilkka Cabernet Sauvignot’a, pinkka valokuvia tai lapsenlapsen piirtämä kukka kaapin ovessa. Se on sydämen sopukoihin sukeltavaa onnen tunnetta silloin, kun vierailulle tuotu oma rakas kissa käpertyy hetkeksi kainaloon. Se on saunan ja tuoksuvan koivuvihdan jälkeistä hellän raukeaa oloa puhtaaksi pedatussa vuoteessa. Se on onnea kaikista pienistä asioista, joille me arjen juoksupyörään jämähtäneet olemme sokeutuneet. Se on ilon rippusia, joita löytyy jokainen päivä. Se on rakkautta ja kiitollisuutta eletystä elämästä. Kiitollisuutta läheisistä – heistä, jotka ovat lopulta se kaikkein tärkein asia.

 

Hän jutteli hetken vielä puolisonsa omahoitajan kanssa. Lämmin halaus ja yhteisen muiston jakaminen – se elämän matkan pieni, mutta niin merkittävä osuus. Omahoitaja on usein se, jota odotetaan työvuoroon ja jonka kanssa jaetaan kaikkein kipeimpiä ajatuksia ja pelkoja. Mutta myös se, jonka aikana tohditaan nauraa ja esittää toiveita. Omahoitaja on kanssakulkija ja auttaja, turvaa tuova ammattilainen, mutta myös inhimillinen ja aito ihminen. Joskus elämä saattaa kuljettaa niin terävissä ja karuissa kivikoissa, että kuoleva tulee saattohoitokotiin henkisesti täysin vereslihalla ja mukanaan vain koko elämänmittainen kokemus arvottomuudesta ja rakkaudettomuudesta. Omahoitaja voi olla silloin se ihminen, joka toiminnallaan pystyy luomaan potilaalle tunteen huolehdituksi ja rakastetuksi tulemisesta – edes hetkeksi ennen kuolemaa.

Vielä halaus ja hyvästely. Hän kiitteli kovasti kaikesta menneestä ja sanoi tulevansa ehkä käymään vielä Hoitokodin kirpputorilla. Se yksi taulu oli jäänyt vähän kaivelemaan mieltä, josko se olisi vielä siellä tallella. Katselin pääoven lasin läpi hänen loittonevaa hahmoaan. Tiesin, että hän selviytyy kyllä – muistot kantavat häntä. Tiesin myös hänen olleen oikeassa.
Maailmassa on todellakin vielä rakkautta.

Soinnuista sinisin

Se yövuoro on tallentunut mieleeni, vaikka siitä on jo vuosia aikaa. En muista kuukautta, mutta muistan hiipivän hämäryyden. Muistan sen, miten lähetin alkuyöstä isänsä vierellä pitkään viipyneet tyttäret kotimatkalle. Tyttäret, joista toisen tunsin jo ennen kuin tapasin hänet rakastaan saattavan omaisen roolissa.

Menkää ja koittakaa levätä. Lämmittäkää sauna. Jos vaikka ruokakin maistuisi. Soitan kyllä heti, jos jotain muutosta tapahtuu.

Huone oli hiljainen. Siellä käydessäni katselin tuon miehen terävöitynyttä profiilia. Kasvojen juonteista näkyi elämä, hänen näköisensä. Hiljaisuutta leikkasi  miehen raskas hengitys, vaivalloisuudestaan huolimatta vielä tasaisena. Televisio oli jäänyt auki, ja kanavalla soi musiikkia. En sammuttanut tv:tä, hän oli halunnut usein minun jättävän sen yöksi päälle. Käytävällä soi kello, minua kaivattiin toisaalla.

Tulen kohta takaisin, näytät nyt nukkuvan levollisesti.

Palasin hetken päästä huoneeseen ja aistin sen jo ovella. Kuolema oli melkein tässä, astui saranoita säästäen kanssani peremmälle. Jokaisella hengenvedolla mies luovutti osan itsestään kuolemalle, ja jokainen henkäys oli edellistä näkymättömämpi. Kiirehdin kansliaan soittamaan tyttärille.

Isän vointi on heikentynyt, kuolema on hyvin lähellä. Tulkaa heti, mutta ajakaa varovasti.

Tiesin heidän tulevan matkan takaa. Kiitin mielessäni siitä, että muut potilaat saivat nukkua tämän yön rauhallisesti. Kollegani sanoi vastaavansa kutsuihin. Siirsin tuolin miehen vuoteen viereen ja silittelin hänen kättään. Mietin miten paljaiksi kuolema meidät riisuu. Puhuin hänelle, kerroin tytärten olevan tulossa. Vähän väliä nostin katseeni ja tähysin Teiskontielle.

Tyhjää, ei vieläkään yhtään autoa. Tulkaa pian.

Olin työskennellyt jo pitkään kuolevien kanssa. Saattanut ihmisiä saattohoitokodissa ja heidän omissa kodeissaan. Nähnyt sairauden riuduttavan ja riipivän kaiken elämänvoiman, kokenut kuoleman olevan lopulta kuitenkin helpotus ja vapauttaja. Olin sanonut omaisille: "Antakaa rakkaallenne lupa lähteä", ja joskus kuiskannut kuolevalle: "Voit päästää irti, mene rauhassa." Mutta nyt, tämän miehen vierellä, sanoin jotain sellaista, jota harvoin sanon.

Jaksa vielä hetki, tytöt ovat kohta täällä. Mene pois kuolema, etkö voi odottaa yhtä hetkeä?

Äkkiä huoneen täytti sininen, kalvakka valo. Television tumma taustakuva oli muuttunut toiseksi, ja Samuli Edelmannin pehmeä ääni alkoi laulaa. "On niin kuin katoaisi illan hämärään..." Miehen hengitys tuntui voimistuvan ja tasaantuvan hetkeksi - aivan kuin hänkin olisi jäänyt kuuntelemaan tuota kaunista musiikkia. Hengitimme yhdessä, odotimme yhdessä. Ja sitten näin ne. Auton ajovalot, jotka heijastuivat tien pinnasta. Laulu vaimeni ja miehen hengitys muuttui jälleen.

Voi ei, ei nyt. Kestä vielä! Tulkaa nopeammin, juoskaa ovelle!

Kuulin, miten kollegani kävi avaamassa ulko-oven, ja samassa tyttäret olivat isänsä vierellä. Suljin huoneen oven perässäni ja katsoin oven lasin läpi, miten hellästi he ottivat isän kädet omiinsa. He saivat vielä tuntea viimeisen kerran elämän virtaavan isän kuluneissa kämmenissä, vaikkakin vain muutaman minuutin. Silti siinä hetkessä, kaikki oli lopulta hyvin.