Rakkaudesta ihmiseen

Hoikka, pitkä mies lepää vuoteellaan ja katsoo lempeillä, tummilla silmillään tarkkaavaisesti minuun. Syöpäsairaus on värittänyt hänen kehonsa tumman keltaisella sävyllä, ja hänen poskipäänsä piirtyvät luisina ja terävinä valkoista tyynyliinaa vasten. Hän jaksaa vielä itse olla mukana aamutoimissa, ja yhteistyössä saamme haettua hänelle sellaisen kylkiasennon, jossa hän jaksaa olla hetken. Salakavala alivuokralainen, joka jättää huushollinsa päivä päivältä pahempaan kuntoon. Se hänen tautinsa on: kutsumatta kehoon asumaan asettunut, vuokrat maksamatta jättänyt.

Jaksatko vielä?

Koitan hellävaroen irrottaa dreenin suojana olevan sidoksen teippejä, ettei hauras ja väsynyt iho luovuttaisi ja repeäisi. Seuraan samalla ilmettä hänen kasvoillaan, etsien mahdollisia merkkejä kivusta tai muuten vaikeasta olosta. Hän on ummistanut silmänsä, ja hänen huulensa lepäävät levollisesti toisiaan vasten. Tiedän, että hän on kärsinyt kivuista, joita sairaus on hänen kehossaan synnyttänyt. Tiedän, että häneen on sattunut se, miten hän on joutunut jättämään itsensä minun ja toisten avun varaan. Tiedän, että hän on jo odottanut kuolemaa tulevaksi – se oli käynyt miehen hahmossa; tuttavan, ilmeisesti vuosia aiemmin kuolleen. Viime yönä se oli sanonut saapuvansa, niin hän oli kertonut yöhoitajille. Mies hengittää tasaisesti ja rauhallisesti. Kuolema taisi kuitenkin vielä erehtyä ovesta ja vieraili viereisessä huoneessa.  

Koitan tehdä tämän nopeasti, niin pääset sitten takaisin selällesi. Sattuuko nyt johonkin?

Hän pudistaa hiljaa päätään ja sanoo, ettei minun tarvitse pitää kiirettä. Kivun, kärsimyksen ja väsymyksen keskelläkin hän on pyyteetön ja ystävällinen. Kun saan tehtäväni loppuun, avustan hänet jälleen selkäasentoon. Kohennan hänen tyynyään, ja hän tarttuu viileillä ja ohuilla sormillaan käteeni. Tunnen hentoisen silityksen kämmenselässäni. Hän huulilleen nousee heikko hymy ja hän kuiskaa: ”Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä minulle.” Vastaan hänen hymyynsä, hänen kättään hellästi puristaen.

Mitä muuta sinulle voisi olla?

Sitten hän vaipuu jälleen johonkin toiseen todellisuuteen. Hän on hetkittäin tässä, mutta enimmäkseen jo jossain muualla. Hajanaisuuden huntu on kietoutunut hänen ylleen, ja hän puhuu asioita, joiden yhteyksiä meidän muiden on vaikea ymmärtää. Niin kuin moni muukin kuoleva, hän kyselee aikatauluista. Joskus se on juna, joskus se on linja-auto. Lähteminen on aina sen ytimessä. Tänään se on kuitenkin muutto. En osaa vastata, joko hänen uusi asuntonsa on remontin jälkeen muuttovalmis. Tyydyn sanomaan, että asunto on varmasti hänelle valmiina sitten, kun sinne on aika siirtyä. Siihen asti hän saa asua täällä, ja me pidämme hänestä huolta. Hän kiittää, ja sanoo kaipaavansa nyt hetken lepoa. Ennen kuin suljen oven takanani, ehdin vielä kuulla miten hän jäi miettimään, kenelle Jeesus tarjosi viimeisen ehtoollisen.
 

 

Toisinaan lähestyvä kuolema kippaa elämämme palapelin palaset pieneen pussiin ja pyöräyttää ne monta kertaa ympäri. Se antaa palasten valua kasalle saattohoitokodin pyökinväriselle yöpöydälle ja kääntää tiimalasin ympäri. Hiekka valuu ja vähenee vääjäämättä. Sormet eivät suostu poimimaan oikeita paloja ja osa voi putoilla lattiallekin. Useimmiten kuolema ehtii palata ennen kuin palapeli on saatu ehjäksi, ja niin ihminen joutuu lähtemään hajotettuna. Palasia jää joskus puuttumaan tai niiden järjestys osoittautuu vääräksi. Elämän viimeiset päivät voivat täyttyä hapuilusta ja pakonomaisesta tarpeesta pysyä liikkeessä. Ehkä se on keino, jolla kuoleva yrittää saada elämänsä kuvan jälleen ehjäksi ja kokonaiseksi. Noissa hetkissä ihmisen hauraus ja haavoittuvuus on suurimmillaan. Ja noissa hetkissä ihminen tarvitsee kaikkein eniten toista ihmistä.

Saattohoidossa vaaditaan valtavasti ja vahvaa osaamista. Lääketieteellistä, hoidollista, vuorovaikutuksellista, moniammatillista ja paljon, paljon muutakin. Mutta saattohoidossa tarvitaan myös kutsumusta. Se ei ole työtä, jota voisi tehdä vain leipätyönä, antamatta itseään sille. Olen kokenut lukemattomia kertoja sen lämmön, joka tulvahtaa kaikkialle, kun kohtaan tuon lempeän miehen kaltaisen potilaan. Elämän rikastuttaman ja sairauden haurastaman. Olen näiden vuosien varrella käynyt läpi kaikkien tunteiden tuhannet sävyt potilaiden kanssa. Suojelunhalun, hellyyden ja hoivan kantapäillä iholleni on myös koittanut hiipiä pelkoa, ahdistusta ja suuttumusta. Potilaiden hersyvän huumorin ja saunan lauteilla laulaman laulun kanssa kättä vääntävät elämättä jääneen elämän kirvoittamat katkeruuden kyyneleet.

 Ja kysymykset siitä, olenko ollut riittävän hyvä, jotta kelpaisin edes kuolemalle.

Joskus elämän ainoa tarkoitus näyttäytyy kuoleman valokeilassa. Ihminen, joka on rikottu jo lapsena, ei pysty eheytymään ilman toista ihmistä. Niinpä ilman rakkautta hän ajautuu satuttamaan itseään kerta toisensa jälkeen, aina uudelleen ja uudelleen. Väkivallan, hyväksikäytön ja rakkaudettomuuden haavat jäävät vuotamaan eivätkä arpeudu. Parantumaton, kuolemaan johtava sairaus on silloin kuin Grande Finale. Odotettu loppukohtaus, jossa pääosan esittäjä on kerrankin parrasvaloissa. Tuonelan näyttämöllä, elämän itsensä raiskaamana.

Te ette itse näe sitä rakkauden määrää.

 

Niin sanoi omahoitajalleen nainen, jonka koko historia oli ollut kävelyä lasisella kadulla. Katu oli lyöty sirpaleiksi jo aivan nuorena tyttönä, ja hän oli taivaltanut paljain, verisin jaloin. Kaatunut polvilleen, kun kantapäät eivät enää kestäneet askeleiden iskuja lasimurskan päällä. Ja viimein raahautunut loppumetrit kyynärpäidensä varassa. Hän tuli saattohoitokotiin kauttaaltaan verillä, odottamaan täysin merkityksettömäksi kokemansa elämän loppua. Arvoton, viallinen, turha. Niin hän kuvasi itseään. Miten ihminen voisikaan oppia rakastamaan itseään, jos ei ole koskaan saanut tuntea rakkautta? Niiden muutaman viikon aikana, jotka hän vietti saattohoitokodissa, hän sai kuitenkin kokea jotain. Häntä arvostettiin ja kohdeltiin kunnioittavasti. Hänen toiveitaan kuultiin ja hän sai viimein levätä vailla pelkoa siitä, että nukkuessa painajaisten lisäksi päälle käyvät pahaa haluavat ihmiset. Hän alkoi hymyillä ja hän alkoi nauraa. Hänen jalkojaan hierottiin ja hän sai tuntea puhtaiden liinavaatteiden raikkaan tuoksun. Ennen kuolemaansa hän sai vihdoin sen, mistä oli aiemmin jäänyt paitsi. Hän kertoi kokevansa, että häntä ei ole koko hänen elämänsä aikana rakastettu lähellekään niin paljon, kuin kahden saattohoitokodissa vietetyn viikon aikana.

Silloin saatoimme sanoa onnistuneemme.  Olimme tehneet työtämme rakkaudesta ihmiseen.