keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Kyllä maailmassa on kuitenkin vielä rakkautta

Seisoimme illalla Hoitokodin ruokasalin edessä käytävällä, puolisonsa meillä marraskuussa saatellut omainen, terveydenhoitajaopiskelijani ja minä. Olimme viettäneet juuri reilun tunnin pääaulassa yli kymmenen muun Hoitokodilla kolme kuukautta aiemmin läheisensä kuolemalle luovuttaneen omaisen kanssa. Talvipuutarhan altaan reunalle sytytettyjen tuikkujen hentoina lepattavat liekit olivat piirtäneet silmiimme kuvan toisaalta elämän hauraudesta, mutta myös siitä valosta ja lämmöstä, jolla menetettyjen rakkaidemme muisto meitä lohduttaa. Avasin ruokasalia vastapäätä olevan, nyt tyhjän, huoneen oven. Saman oven, jonka kahvaan tämä omainen oli tarttunut lukuisia kertoja tullessaan puolisonsa vierelle Hoitokodille. He olivat jakaneet elämästään 45 vuotta yhdessä, ja tässä huoneessa nuo vuodet olivat päättyneet. Astuimme peremmälle. Hänen silmänsä kostuivat, mutta hän hymyili.

Ihan samaltahan täällä näyttää. Jaa, tuo taulu on kyllä uusi. Ja radiokin on tuolla nurkassa. Kyllä meidän oli hyvä olla täällä.

Viivyimme hetken huoneessa ja palasimme sitten käytävään. Kun parantumaton sairaus kulkee seuralaisena usean vuoden ajan, se riuduttaa väistämättä kuolevan itsensä lisäksi myös heidän läheisiään. Kuoleman läheisyys pakottaa usein omaisen tunteiden trapetsille, jossa joutuu tasapainoilemaan rakkaastaan kiinnipitämisen ja luopumiseen suostumisen sekä oman uupumuksen ja lopulta kuoleman odottamisenkin keskellä. Eikä sillä trapetsilla ole turvaverkkoa, se on vapaa pudotus. Omia tunteitaan ei voi tietää, ennustaa tai ymmärtää ennen kuin ne kokee. Se on kuitenkin pudotus, josta valtaosa päätyy jaloilleen. Laskeutuminen sattuu varmasti, se täräyttää meidän jokaista soluamme. Mutta jonkin, ennalta määrittelemättömän ajan jälkeen voimme kuitenkin todeta seisovamme, päivä päivältä enemmän pystypäin. Niin hänkin seisoi, ryhdikkäänä ja levollisena, vaikka surun ja luopumisen viima olikin ahavoittanut hänen kasvojaan. Puhuimme tovin monista Hoitokotiin liittyvistä muistoista ja hän haastatteli opiskelijaani tämän kokemuksista harjoittelun aikana. Olimme hetken hiljaa ja katsoimme illanhämyssä enää vain vaivoin ikkunan läpi erottuvaa metsämaisemaa. Sitten hänen hymyili. Lempeästi.

Kyllä maailmassa on kuitenkin vielä rakkautta.

Hän oli kysynyt minulta aiemmin samana iltana, miten jaksamme tätä työtä. Hän oli ihmetellyt sitä, miten kaikki ovat niin ystävällisiä ja alttiita auttamaan. Sitä minäkin olen monesti miettinyt. Mikä meitä tähän työhön vetää? Mikä saa ihmisen asettamaan itsensä jatkuvasti alttiiksi kuoleman läsnäololle ja elämän rajallisuuden käsittämiselle? Miksi haluamme toistuvasti nousta seuralaiseksi siihen laivaan, joka seilaa luopumisen ja repivän surun ristiaallokoissa? Siihen alukseen, joka tekee matkaa meressä, jossa vastaranta on määrittämättömän matkan ja ajan päässä.

Kuolema kun ei ole aina kaunista. Se ei ole vain hiljaista, harmonista musiikkia, lempeää jakamista tai kukkaporttien aukeamista – se on toisinaan raadollista ja raakaa niin kuin elämä itsessäänkin. Kuoleminen ei ole helppoa, etenkään kuolevalle itselleen. Se on rankka urakka, jossa palkasta ole takeita, vain lopputuloksesta. Kun kuolevan voimat alkavat ehtyä, me hoitajat olemme se varageneraattori, joka turvaa mahdollisimman inhimillisen ja potilaan itsensä näköisen elämän säilymisen kuolemaan asti. Me olemme jalat, jotka eivät kanna. Me olemme kädet, jotka herpaantuvat. Me olemme suu, joka ei jaksa enää lausua sanoja läheisille. Niitä sanoja, joita kipeimmin siinä hetkessä haluaisi kuulla.

Olet tärkeä ja rakas. Minun on ollut hyvä olla kanssasi. Kiitos kaikesta. Pidäthän huolta itsestäsi.

Saattohoito ei ole vain emotionaalisesti ja henkisesti haastavaa, vaan se on myös äärimmäisen fyysistä työtä. Kuolevalle jokainen hetki on elintärkeä, koska jokainen tilaisuus voi jättää toistumatta. Ja juuri se on syy siihen, miksi haluamme toteuttaa näiden ihmisten toiveita. Meille ehkä sinänsä pieniä, mutta heille sitäkin merkityksellisempiä. Avustamme tuoliin istumaan, vaikka vain muutamaksi minuutiksi. Minä jaksoin vielä, minä kykenin vielä! Ja teemme sen uudelleen, ehkä montakin kertaa työvuoron aikana. Miksi? Koska hallinnan tunteen säilyminen edes jollain tasolla auttaa kuolevaa selviytymään ja jaksamaan omaa, vääjäämättä etenevää kuolinprosessiaan. Ja koska samalla välitämme rakastaan saattaville läheisille viestiä siitä, että kunnioitamme ihmistä ja ihmisyyttä. Että heille kaikkein tärkein on tärkeä myös meille. Ja koska saattohoitajina tiedämme kaikessa riittämättömyydessämmekin pystyvämme olemaan edes hiukan avuksi. Lievittämään kipua ja kärsimystä, jakamaan muistoja ja ehkä toteutumattomaksi jääviä haaveita.

Ja etenkin koska saattohoito ei todellakaan ole pelkkää surua tai itkua, ei pelkkää kuolemaa. Se on ennen kaikkea elämää. Se on valtavan paljon hymyä, huumoria, naurua, kutittavaa odotusta ja lämpimiä halauksia. Se on Fazerin sinistä tai tilkka Cabernet Sauvignot’a, pinkka valokuvia tai lapsenlapsen piirtämä kukka kaapin ovessa. Se on sydämen sopukoihin sukeltavaa onnen tunnetta silloin, kun vierailulle tuotu oma rakas kissa käpertyy hetkeksi kainaloon. Se on saunan ja tuoksuvan koivuvihdan jälkeistä hellän raukeaa oloa puhtaaksi pedatussa vuoteessa. Se on onnea kaikista pienistä asioista, joille me arjen juoksupyörään jämähtäneet olemme sokeutuneet. Se on ilon rippusia, joita löytyy jokainen päivä. Se on rakkautta ja kiitollisuutta eletystä elämästä. Kiitollisuutta läheisistä – heistä, jotka ovat lopulta se kaikkein tärkein asia.


 

Hän jutteli hetken vielä puolisonsa omahoitajan kanssa. Lämmin halaus ja yhteisen muiston jakaminen – se elämän matkan pieni, mutta niin merkittävä osuus. Omahoitaja on usein se, jota odotetaan työvuoroon ja jonka kanssa jaetaan kaikkein kipeimpiä ajatuksia ja pelkoja. Mutta myös se, jonka aikana tohditaan nauraa ja esittää toiveita. Omahoitaja on kanssakulkija ja auttaja, turvaa tuova ammattilainen, mutta myös inhimillinen ja aito ihminen. Joskus elämä saattaa kuljettaa niin terävissä ja karuissa kivikoissa, että kuoleva tulee saattohoitokotiin henkisesti täysin vereslihalla ja mukanaan vain koko elämänmittainen kokemus arvottomuudesta ja rakkaudettomuudesta. Omahoitaja voi olla silloin se ihminen, joka toiminnallaan pystyy luomaan potilaalle tunteen huolehdituksi ja rakastetuksi tulemisesta – edes hetkeksi ennen kuolemaa.

Vielä halaus ja hyvästely. Hän kiitteli kovasti kaikesta menneestä ja sanoi tulevansa ehkä käymään vielä Hoitokodin kirpputorilla. Se yksi taulu oli jäänyt vähän kaivelemaan mieltä, josko se olisi vielä siellä tallella. Katselin pääoven lasin läpi hänen loittonevaa hahmoaan. Tiesin, että hän selviytyy kyllä – muistot kantavat häntä. Tiesin myös hänen olleen oikeassa.
Maailmassa on todellakin vielä rakkautta.

2 kommenttia:

  1. KIITOS Hanna kauniista rohkaisevasta/opettavasta /Sydäntä koskettavasta muistelostasi omaisen rinnalla saattohoitoprosessissa.
    "Niin pysyvät nämä kolme: Usko Toivo Rakkaus ,mutta suurin niistä on RAKKAUS" tt.Riitta rauhallinen

    VastaaPoista
  2. Best eCOGRA Sportsbook Review & Welcome Bonus 2021 - CA
    Looking for an eCOGRA Sportsbook deccasino Bonus? At this eCOGRA Sportsbook review, we're talking https://deccasino.com/review/merit-casino/ about a variety of ECCOGRA sportsbook 출장안마 promotions. septcasino

    VastaaPoista