Sadan seinän taa

Joku on joskus määritellyt sarkastisesti elämän olevan kuolemaan johtava sairaus. Tässäkin määritelmässä on totuuden siemen - onhan kuolema ainoa asia, jota emme voi loputtomasti paeta. Se saavuttaa väistämättä jokaisen meistä, hiipii oman aikataulunsa mukaan jokaisen iholle. Joko läheistemme kautta tai viimeistään silloin, kun joudumme itse kasvokkain kuoleman kanssa. En osaa sanoa, kuinka monta kuolemaa olen nähnyt tai kuinka monta kuolinhetkeä olen elänyt läpi potilaiden ja heidän läheistensä kanssa. Mutta niitä hetkiä on ollut monta. Olen kohdannut elämässäni kuoleman kuitenkin myös toisessa roolissa. Olen ollut itse se, joka yrittää pitää itseään koossa. Olen ollut se, joka tarvitsee lohdutusta ja tukea kuolevaa läheistä saattaessaan. Olen kokenut sen hyisen syysmyrskyn lailla päälle hyökkäävän avuttomuuden, kun ainoa asia mitä voi tehdä, on vain olla. Olla ja odottaa.

            "Huhtikuu raapii railoja jäähän

             Tänään et muista nousta vuoteestas
             Postisi poimin, kun sisään astun
             Pimeys seisoo siellä, tuijottaa"

Minä olin isän tyttö. Se mystinen tunneside, joka lähes poikkeuksetta syntyy isän ja tyttären välille, eli vahvasti myös minun ja isäni välillä. Isä oli tavallinen, työväenluokan suomalainen mies. Rekkamies, juro ja ehkä hiukan mörökölli. Tunteista ei puhuttu, mutta lapsuudesta mieleeni on piirtynyt monta hetkeä, kun isä istui vuoteeni vieressä minun sairastaessani ja hänen silmissään kiilsivät huolen kyyneleet. Kun teini-ikäisenä pyysin kyytiä raviradalle, oli vastauksena aina epämääräinen murahdus, mutta silti joka kerralla hän painoi ennen iltaravien alkua kuluneen lippalakkinsa päähänsä ja kysyi: ”No, ollanko sitä lähdössä vai ei?” Olen aina ollut erittäin läheinen äitini kanssa, mutta äiti oli se, joka saneli sääntöjä ja piti järjestystä yllä, vaikka sen rakastavasti ja lempeästi tekikin. Aivan kuten äitien kuuluukin. Ja aina kun äidiltä tuli kieltävä vastaus johonkin pyyntööni, kipitin isän luokse. Lopputulosta ei liene vaikea arvata. On ollut hauskaa huomata saman kaavan toistuvan nyt omassa perheessäni - meillä asuu myös seuraavan polven isän tyttö.

 

Vanhemmillani oli 17 vuotta ikäeroa. Isäni eläköityi huomattavasti äitiäni aiemmin, ja hän viettikin paljon aikaansa omakotitalomme rakennustyömaalla. Pikkuhiljaa huomasimme isän toistavan samoja kysymyksiä kerta toisensa jälkeen, ja kohta jouduimme toteamaan hänen sairastuneen etenevään muistisairauteen. Niin kuin muistisairaat yleensäkin, hän oli taitava peittelemään omaa muistamattomuuttaan, ja saattoi käyttäytyä joskus hyvinkin aggressiivisesti taudin ottaessa yliotetta hänen minuudestaan. Äitini jatkoi hoitajan työssään vanhainkodilla ja pohdimme usein sitä, miten voimme turvata isän hyvinvoinnin ja kotona selviytymisen mahdollisimman pitkään. Koin jatkuvasti vahvaa syyllisyyttä siitä, etten pystynyt olemaan enemmän äitini tukena ja apuna noissa hetkissä. Jaoin sydämessäni saman huolen ja saman pelon isän tulevaisuudesta.

           "Kun lähdet luisumaan

            sua koitan kurkottaa
            Nään kuinka pelkäät
            Nuo tuulet tyhjentää
            sut pelkät kuoret jää
            Et ole täällä ollenkaan"

 

Muistihäiriön lisäksi teimme äidin kanssa isälleni COPD-diagnoosin paljon ennen lääkäreitä, olihan isä ollut enemmän kuin ahkera tupakkamies koko elämänsä ajan. Hengenahdistus lisääntyi käsi kädessä muistin heikkenemisen kanssa, ja äitini joutui sietämään valtavaa epävarmuutta aina ollessaan töissä. Hän ei voinut koskaan tietää, mikä häntä odotti kotiin palatessa. Isä oli aina inhonnut sairaaloita, ja toivoimme, ettemme joutuisi turvautumaan siihen vaihtoehtoon, että isä joutuisi laitoshoitoon. Lopulta keuhkotilanne eteni siihen pisteeseen, että isä jäi Tays:n keuhko-osastolle happirikastinhoidon aloittamista varten. Kotiutustakin oli suunniteltu seuraavalle viikolle, ja minä olin selvitellyt nestehapen kustannuksia, jotta vanhempani pystyisivät viettämään vielä seuraavaa kesää sähköttömällä kesämökillään. Kunnes sitten tuli tieto.

Isän tila on romahtanut. Molemminpuoleinen keuhkoembolia. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä tuo sitkeä mies oli vielä onnistunut kiipeämään vuoteensa laitojen yli, ja hoitajat olivat löytäneet hänet lyyhistyneenä wc:n lattialta.

Opetin tuona keväänä TAMK:ssa sairaanhoitajaopiskelijoita, ja olin ottanut uutena haasteena vastaan myös opetusta englanninkielisessä ryhmässä. Näen yhä edessäni tietokoneen näytön, jonka kuva on epätarkka. Se on samea, koska kyynelten verho on laskeutunut näkökenttäni eteen. Kuulokkeissani Martti Saarinen laulaa siitä, millaista on, kun toinen lipuu hiljaa saavuttamattomiin sadan seinän taa. Yritin valmistella sunnuntaipäivänä pirttipöytämme ääressä luentoa otsikolla ”pulmonary embolism”. Turtuneissa aivoissani takoi vain kysymys siitä, miksi elämällä pitää olla niin irvokas ja huono huumorintaju, että joudun luennoimaan samasta asiasta, jonka vuoksi isäni kävi parhaillaan kamppailua elämästään.  Mutta koska minä selviydyn ja teen aina sen, mitä olen luvannut, suljin lopulta koneen ja laitoin uudet luentoslidet sisältävän muistitikun laukkuuni. Soitin äidille.

Mikä siellä on tilanne? Pitäisikö meidän mennä yöksi? Ok, soitellaan sitten aamusta. Koita nukkua, olet rakas.

Aamulla äiti soitti. Osastolta oli tullut puhelu, nyt kannattaisi lähteä sairaalaan. Lähdin ajamaan sekasortoisin ajatuksin kohti kaupunkia. Onko tämä nyt tässä? Ehdinkö vielä? Ja tänään olisi hygieniapäivä ja minun pitäisi olla Hatanpäällä opiskelijoiden kanssa. Ja käsihygienian testaamiseen käytetty musta laatikko oli tietysti juuri minun autoni perässä. Pääni hajoaa, en kestä enää. Onko aina pakko selviytyä ja jaksaa? Soitin matkalla kollegalleni, joka oli heti tukenani ja lupasi ottaa päivän haltuunsa.

Käyn osastolla ja vien sitten laatikon opiskelijoille  Hatanpäälle. Mulla on fiksu ryhmä, he pärjäävät kyllä siellä ilman opettajaakin. Tuhannet kiitokset, en tiedä miten...

Sitten ääneni sortui.

Auto parkkiin ja puolijuoksua osastolle. Olin siellä ennen äitiä, ja kun kiskaisin potilashuoneen oven auki, näin heti, että ikkunapaikalla vuoteessaan lepäävä isäni oli kuolemassa. Hänen kasvoillaan oli kaksoispaineventilaattorin maski ja hän näytti vihreässä laitospyjamassaan niin kovin sairaalta ja väsyneeltä. Minun vahva isäni. Miten ihmisestä voikaan tulla noin hauras ja pieni?  Paikalla oli myös lääkäri ja häntä avustamassa hoitaja. Lääkäri koitti kaivaa isäni heikoista suonista astrup-näytettä. Ajattelin, että valtimoissa on tuskin minkäänlaista sykettä enää. Menkää pois, antakaa isän olla! Lääkäri totesi hämmentyneenä, että ehkä tässä tilanteessa tällä arvolla ei enää ole merkitystä. Katsoin häntä kyynelsilmin ja totesin hiljaa, ettei todellakaan ole. Älkää kiusatko isää enempää, annetaan hänen kuolla rauhassa. Äiti tuli pian paikalle. Meidän ei tarvinnut sanoa sitä ääneen, tiesimme molemmat, että luopumisen aika oli tullut.

         "Sadan seinän taa

          sua kutsutaan
          Millainen on maa
          minne joudutkaan
          Sadan seinän taa
          katsees katoaa
          Aion odottaa
          kunnes naurat taas"

Yliopistollisen sairaalan akuuttiosaston potilashuoneen ei kuuluisi olla kuolevan ihmisen paikka. Huone oli ahdas, ja viereisen vuoteen iäkäs herra katseli kummeksuen meitä, kun vedin verhoja isäni vuoteen eteen. Ilma kävi pian paksuksi ja tiheäksi, mutta ikkunaakaan ei voinut avata. Tuolit olivat todella epämukavat ja tilanpuutteen vuoksi mahduimme vain vaivoin isän vuoteen viereen. Soitin veljelleni. Jos haluat nähdä isän vielä, niin tule niin pian kuin pääset. Halasin äitiä ja lähdin juoksujalkaa autolle. Ulkona paistoi aurinko ja toukokuun alku tuoksui vahvasti keväälle ja kaikelle uudelle. Tuona päivänä en kuitenkaan nähnyt hiirenkorvien lempeää vihreyttä tai tuntenut auringon hellivää lämpöä. Minä palelin. Puristin auton rattia ja palelin. Sisältä ja ulkoa. Hatanpäällä selitin nopeasti tilanteen opiskelijoilleni ja eräs heistä halasi minua lähteissäni. Koita jaksaa, me hoidetaan homma täällä. Muistan ajatelleeni silloin, miten hyvä hoitaja tuosta tytöstä vielä tulisi. Painoin kaasun pohjaan ja rukoilin, että ehtisin vielä.

 

Palatessani osastolle isäni veljen vaimo oli tullut myös käymään. Hän oli ollut aina välillä hoitamassa isääni, kun äitini oli tehnyt muutamia lomamatkoja. Isällä oli ollut aiemmin keväällä selkeä hetki, ja hän oli kertonut setäni vaimolle kuolevansa pian. Hän oli tiennyt sen jo paljon meitä aiemmin, vaikka olivathan pitkä sairaus ja etenevät oireet valmistaneet myös meitä väistämättömään. Veljeni tuli isän vierelle, hiukan hämillisen oloisena. Eihän hän ollut koskaan ennen nähnyt kuolevaa, toisin kuin äitimme ja minä. Veljeni oli kuin toisinto isästäni, karski rekkamies, jonka kovan ulkokuoren alla on kuitenkin jotain käsinkosketeltavaa herkkyyttä. Tiedän, että hänelle ei ollut helppoa katsoa isää – hänen haurauttaan, sinertäviä huuliaan ja ummistettuja silmiään. Ja ennen kaikkea hänen heikkouttaan. Minuun sattui. Ei ehkä niinkään isän vuoksi, koska tiesin kuoleman olevan tässä kohden enemmän pelastaja kuin mitään muuta. Minuun sattui se tuska, joka näkyi veljeni kasvoilla. Minuun sattui se lohduttomuus, jolla äitini itki vieressäni. Minuun sattui ajatus siitä, että tyttäreni mennettäisi vaarinsa. Vaarin, jonka selän taakse hän oli pikkutyttönä kömpinyt nukkumaan ja antanut isälleni sellaisen onnentunteen, jonka hän muisti vielä pitkään muiden asioiden jo pyyhkiydyttyä unohduksiin. Setäni vaimo toivotti isälle hyvää matkaa ja kiitti kaikesta menneestä lähtiessään töihinsä. Hoitaja kävi välillä huoneessa.

Onko teillä kaikki hyvin täällä, tarvitsetteko jotain? Kyllä me pärjäämme, kiitos. Soitetaan kyllä sitten.

Isän hengitys kävi koko ajan pinnallisemmaksi ja hänen lihaksensa pinnistelivät viimeisillä voimillaan estääkseen elämää karkaamasta väsyneestä ruumiista. Hänen jalkansa olivat lautumilla ja sormensa sinersivät. Kun näin, että hän hengittää viimeisiä hengenvetojaan, irrotin maskin hänen kasvoiltaan ja sammutin kaksoispaineventilaattorin. Mene kaikessa rauhassa. Rakastamme sinua. Kiitos kaikesta. Muutama raskas henkäys ja sitten hänen kasvoillaan käväisi se ilme, jonka olin nähnyt niin usein ennenkin ollessani kuolinhetkessä läsnä. Aivan kuin hän olisi vielä viimeisen keraan koittanut haukata ison määrän ilmaa. Ja sitten oli vain hiljaisuus. Ei mitään muuta. Katsoin ranteeseeni.

Kuolinaika 7.5.2012 klo 11.27.

Käänsimme äidin kanssa hänet varovasti selälleen ja pyyhin hänen takkuisesta parrastaan pois suusta valunutta tummaa verta. Halasimme toisiamme. Surun ja lohduttomuuden keskelläkin häilyi hentoinen helpotus siitä, ettei isän tarvinnut kärsiä pidempään. Kävelin hoitajien kansliaan ja kerroin isän kuolleen. Hoitajat katsoivat minua hölmistyneinä, kun kysyin missä heillä olisi exitus-settejä.

 Niin, haluamme äidin kanssa pukea isän. Me tiedämme kyllä, miten se tehdään.

Lääkäri kävi huoneessa toteamassa kuoleman. Hän tuntui olevan enemmän hämillään kuin me, ja esitti muodollisen osanottonsa. Tunsin melkein hienoista sääliä häntä kohtaan. Mukana ollut hoitaja tuli viereeni ja rutisti minua hartioista. Pärjäättekö varmasti tässä? Vakuutettuani hänet siitä, että selviämme, hän jatkoi muihin töihinsä. Veljeni siirtyi kauemmaksi siksi aikaa, kun riisuimme isän. Hänen vartalonsa sinersi kauttaaltaan. Tieto siitä, että vainajan alle laitettavan paperilakanan täytyy olla niin jäykkä, että se kestää nostamista, ei saanut minua inhoamaan yhtään sen vähempää sitä kylmää rapinaa, joka tuosta lakanasta lähtee. Hetken päästä isä lepäsi tuon lakanan päällä ja hänen yllään oli valkoinen paperipaita. Hänen kasvoiltaan oli paennut lähes kaikki väri, mutta siitä huolimatta hän näytti lempeältä ja levolliselta. Enää ei ahdista eikä koske mihinkään. Ja vaikka olimme luopuneet siitä vanhasta isästä jo vuosia aiemmin muistisairauden vuoksi, tuntui lamaannuttavan lopulliselta vetää valkoinen lakana hänen kasvojensa yli. Noiden kasvojen, joihin vuodet olivat piirtäneet omat jälkensä. Kasvojen, jotka olivat loistaneet ylpeyttä, kun koulun kevätjuhlissa noudin stipendiä. Kasvojen, jotka olivat olleet huolesta synkkänä, kun minulla oli ollut elämässäni vaikea vaihe. Kasvot, joiden kanssa minulla oli koko elämäni mittainen historia.

Lähdimme osastolta, veljeni töihin ja minä äitini kanssa hoitamaan käytännön asioita. Hautaustoimistoon ja seurakuntaan. En aamulla kotoa lähteissäni osannut aavistaa, että samana päivänä ansioluettelooni lisättäisiin tittelinä hautapaikan haltija. Kun lopulta pääsin illansuussa kotiin, jokainen soluni tuntui olevan täysin turta. Voiko ihminen itkeä itsensä kuiviin? Tunsin kuitenkin vielä jotain, kun hautasin kasvoni mieheni olkapäätä vasten hänen sulkiessaan minut syliinsä. Ymmärsin, että elämä jatkuu ja olin kiitollinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.

Järjestimme hautajaiset melko pian – vain kaikkein lähimpien läsnäollessa. Kannoin enemmän huolta äidistäni ja hänen jaksamisestaan kuin omasta selviytymisestäni, kokihan äiti kuitenkin konkreettisen yksinäisyyden jatkaessaan elämäänsä heidän asunnossaan ilman isää. Muistan miten menimme naisporukalla vanhempieni mökille kesäkuun alussa. Äiti, minä ja tyttäreni. Se oli ensimmäinen kerta isän kuoleman jälkeen. Äitini nukkui omassa makuuaitassaan ja me nukuimme tyttäreni kanssa mökin tuvassa. Mökki oli ollut isälle rakas paikka, siellä hän oli aina nauttinut olostaan. Ehkä siksi en ollut lainkaan hämmentynyt, kun aikaisin aamulla herätessäni isäni seisoi tuvan ovella. Hän katseli oven ikkunasta ulos. Kävelin ääneti hänen viereensä niin, että käteni kosketti hänen kättään. Aurinko oli alkanut kiivetä töihinsä taivaalle ja mäntymetsikkö siivilöi valonsäteitä. Järvi oli syvänsininen ja tyyni. Silloin huomasin jään. Mustikanoksat ja suopursut sekä sammalmättäät olivat kaikki valkoisen, vahvan kuuran peitossa. Koko maa hehkui miljoonin ja taas miljoonin timantein, kun aurinko leikitteli varpujen päällä lepäävällä jääriitteellä. Olin hämmentynyt, koska kuura oli kiivennyt myös puiden kaarnaa pitkin ylöspäin, mutta vain vajaan metrin verran. Muuten kaikki näytti siltä, kuin kesäkuisena aamuyönä kuuluukin. Maisema oli häikäisevän kaunis, ja epätodellisuudessaankin jotenkin niin todellinen. Katselimme hetken tuota taianomaista näkyä. Aamuaurinko sai isäni kasvot hehkumaan terveinä ja hyvinvoivan näköisinä. Hän kääntyi katsomaan minua ja hymyili silmillään. Sitten hän käänsi katseensa takaisin ulos ja kuulin sanat.

Kyllä se jää vielä sulaa. Usko pois.

Kun sitten havahduin hereille, aamu oli jo pitkällä. Äiti oli tullut keittämään kahvia mökkiin, ja ihana tumma tuoksu hätisti loput unenrippeet silmistäni. Tyttäreni tuhisi vielä tyytyväisenä unissaan omassa vuoteessaan. Oloni oli levollinen ja rauhallinen - ensimmäistä kertaa isän kuoleman jälkeen tunsin ehkä jopa höyhenenkevyen hipaisun onnea.

Jää oli alkanut jo sulaa.

 

 

 

 

Martti Saarinen: Sadan seinän taa